Itse treenailen tuolla kannelmäen mörkö galleriassa, jossa jokaista ohilyöntiä seuraa hullu kuittailujen sarja känniäälijöiltä, jotka eivät tiedä pelistä mitään. Olen pyrkinyt kääntämään sen mahdollisuuksien mukaan harjoittelu-vahvuudeksi. Sehän on lähes samanlainen tilanne, kuin olisi porukkaa kisakatsomossa tai pelaisi vastustajan kanssa; he seuraavat lyöntiäsi ja sinä tiedostat sen. On siis opittava pelaamaan niissä olosuhteissa. En tiedä olenko koskaan pelännyt epäonnistuvani, mutta tuolla oger galleryssä en ainakaan pelkää mokia huudoista huolimatta ja olen huomannut että tämä sama on siirtynyt myös kisapeleihin...
Tuo allekirjoitukseni, jonka joskus laitoin ei ole muuten mikään heitto tai läppä vaan ihan oikeasti tarkoitan sitä. Olen viimeistään biljardin myötä oppinut häviämään ihan erilailla. Nyt osaan ammentaa tappiosta kaiken mahdollisen. Normaalisti kaikki on kuitenkin itsestä kiinni. Aina voi sanoa itselleen, että "kyllä sulla niitä paikkoja oli. Mene takaisin treenaamaan, ensi kerralla teet tuonkin asian paremmin ja kyllä se vielä joskus sieltä...".
epäonnistumisen pelko
Valvojat: Johnny Boyh, Tube, Matti Jokela, Markku Ryytty, Tommi Lamminaho
Mainioita kommentteja, nykyään kun tulee treenailtua kovin vähän niin käytän tuota Markuksen mainitsemaa "turnauspelitkin on oppimista ja lyönnin palauttamista" -systeemiä.
Itse olin muutama vuosi sitten melko hyvässä lyönnissä vuoden-puolitoista ja vaikka lyönti lähti sujumaan hyvän treenikauden jälkeen niin kesken kauden pystyin välillä pitämään yli viikonkin taukoja pelistä ja tauon jälkeen jatkamaan heti ensimmäisestä lyönnistä lähtien in-the-zone eli nk. täydellisessä lyönnissä. Tajusin tuolloin kuinka suuri merkitys aivoilla on lyönnin säilyttämisessä kun et pelaa ollenkaan. Treenata voi pöydän ulkopuolellakin ja tuolloin tapanani oli silloin tällöin ottaa pari hyvin lyhyttä mielikuvaharjoitusta joissa ihan kotosalla kävin mielessäni läpi sitä fiilistä mikä on kun lyönti tuntuu parhaalta mahdolliselta ja toistaa mielessä lyöntejä jotka olivat onnistuneet parhaiten tai tuntuneet parhaimmilta vaikkei koko edellinen treenisessio olisi ollutkaan kovin hyvä. Eli poimittu ns. jyvät akanoista. Vain muutaman minuutin "treeni" on ihan riittävä tässä. Ainakaan näin vajaan 20 vuoden treenaamisen jälkeen ei uusia raajojen liikeratoja enää ole kovin helppo opetella vaan tärkeämpää on poimia ne jo toistettujen liikeratojen parhaat ja yrittää mielikuvaharjoituksilla syövyttää niitä mielen perukoille. Koska juuri sieltä mielen perukoilta kaivetaan tiukoissa tilanteissa ne huippusuoritukset.
Suosittelen lämpimästi mielikuvaharjoittelua varsinkin niille joiden aika ei riitä treenaamiseen tarpeeksi usein. Tämähän ei ole mitään huuhaata vaan kaikki huippu-urheilijat käyttävät mielikuvaharjoittelua, miksei myös biliksen pelaajat ? Mielikuvaharjoittelun puute pelaajilla johtuu todennäköisesti siitä, ettei uskota tuloksiin ollenkaan vaan pidetään fyysistä treeniä paljon tärkeämpänä ja sitten kun päästään salille niin puolet ajasta lätkitään puolihuolimattomasti yksinään kun ei ole pelikavereita ja opitaan "pahoja tapoja" ja periaatteessa huononnetaan tilannetta kun sessiosta jää huono maku suuhun kun peli ei aina tunnu kiinnostavalta ja motivaatio kärsii. Mieluummin säästää oikeita treenejä siihen asti kunnes oikeasti tekee mieli pelata ja keskittyä mielikuvaharjoituksiin muina aikoina.
Edit: Maukka oli kyl liekeissä -94. Huhhuh.
Itse olin muutama vuosi sitten melko hyvässä lyönnissä vuoden-puolitoista ja vaikka lyönti lähti sujumaan hyvän treenikauden jälkeen niin kesken kauden pystyin välillä pitämään yli viikonkin taukoja pelistä ja tauon jälkeen jatkamaan heti ensimmäisestä lyönnistä lähtien in-the-zone eli nk. täydellisessä lyönnissä. Tajusin tuolloin kuinka suuri merkitys aivoilla on lyönnin säilyttämisessä kun et pelaa ollenkaan. Treenata voi pöydän ulkopuolellakin ja tuolloin tapanani oli silloin tällöin ottaa pari hyvin lyhyttä mielikuvaharjoitusta joissa ihan kotosalla kävin mielessäni läpi sitä fiilistä mikä on kun lyönti tuntuu parhaalta mahdolliselta ja toistaa mielessä lyöntejä jotka olivat onnistuneet parhaiten tai tuntuneet parhaimmilta vaikkei koko edellinen treenisessio olisi ollutkaan kovin hyvä. Eli poimittu ns. jyvät akanoista. Vain muutaman minuutin "treeni" on ihan riittävä tässä. Ainakaan näin vajaan 20 vuoden treenaamisen jälkeen ei uusia raajojen liikeratoja enää ole kovin helppo opetella vaan tärkeämpää on poimia ne jo toistettujen liikeratojen parhaat ja yrittää mielikuvaharjoituksilla syövyttää niitä mielen perukoille. Koska juuri sieltä mielen perukoilta kaivetaan tiukoissa tilanteissa ne huippusuoritukset.
Suosittelen lämpimästi mielikuvaharjoittelua varsinkin niille joiden aika ei riitä treenaamiseen tarpeeksi usein. Tämähän ei ole mitään huuhaata vaan kaikki huippu-urheilijat käyttävät mielikuvaharjoittelua, miksei myös biliksen pelaajat ? Mielikuvaharjoittelun puute pelaajilla johtuu todennäköisesti siitä, ettei uskota tuloksiin ollenkaan vaan pidetään fyysistä treeniä paljon tärkeämpänä ja sitten kun päästään salille niin puolet ajasta lätkitään puolihuolimattomasti yksinään kun ei ole pelikavereita ja opitaan "pahoja tapoja" ja periaatteessa huononnetaan tilannetta kun sessiosta jää huono maku suuhun kun peli ei aina tunnu kiinnostavalta ja motivaatio kärsii. Mieluummin säästää oikeita treenejä siihen asti kunnes oikeasti tekee mieli pelata ja keskittyä mielikuvaharjoituksiin muina aikoina.
Edit: Maukka oli kyl liekeissä -94. Huhhuh.
Viimeksi muokannut buddy, 03:40 09.12.2008. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Mikko Jäntti
-
Can Playsam
- Viestit: 1291
- Liittynyt: 17:53 23.02.2008
- Paikkakunta: petonen
Pitänee olla ihan KUNNOLLA niitä treeni tunteja/vuosia alla, ennen kuin toimii tuo tauottelu. Mulla on vuoden 2005 kesän jälkeen yks, yhdeksän päivän tauko jonka jälkeen olin aivan jäässä... Lisäks pari neljän päivän taukoo jotka jäädytti nekin aina aivan liikaa. Tämäkin on varmaan henk. koht juttuja, mutta mulla on kyllä lähes joka päivä kova halu pelaamaan/treenaamaan ja en löydä mitään syytä/parempaa tekemistä, olla menemättä pelaamaan... Jaa a... Nyt, kun vielä muistelen, niin ennen eka kisoja saattoi olla n. viikon tauko, enkä ollut parhaimmillani. Kannattanee oppia tunnustelemaan itseään ja sitä kautta sitten. Ja luottaa myös "tuuriin", että menis kaikki hyvin. Jos ei anna "onnettarelle" mahdollisuutta, niin ei voi se "flaksi" käydäkään... 
(esim. kaavio ym.)
(esim. kaavio ym.)Alright. Myönnetään heti alkuun, että promilleja on pari.
En jaksanut millään lukea noita kaikkia vastauksia(varmaan asiapitoisia) läpi, mutta sen verran selailin, että mun mielestä kaikki unohti sen tärkeimmän.
OLE REHELLINEN ITSELLESI.
Tuo pätee kaikkeen. Sun täytyy tiedostaa minkä prosentin lyönti on kyseessä ennenkuin hajotat itsetuntosi. Alkuperäinen otsikko oli EPÄONNISTUMISEN PELKO. Jos haluaa purkaa tuota epäonnistumisen pelkoa, niin mun mielestä tärkein lähtökohta on aloittaa olemalla rehellinen itselleen. Eli karkeasti sanottuna sun täytyy tiedostaa minkälaisen prosentin lyönti sulla on milloinkin teolla. Esimerkiksi, jos olet lyömässä jotain pitkää sokean kulman leikkuuta kynnestä kulmaan, niin et voi uskotella itsellesi, että kyllä mä tän teen kunhan vain uskon siihen. Se ei vaan ole tervettä. Se päinvastoin nakertaa tuota sun itsetuntoa, koska se suurimmaksi osaksi menee ohi kuin menee sisään(poislukien Mika ja muut hirmut). Täytyy siis hyväksyä, että se todennäköisesti menee ohi, siinä vaiheessa voi toki miettiä, että oisko mitään parempia vaihtoehtoja? Mutta joka tapauksessa jos päätyy hulluun hyökkäykseen, niin on hyvä olla tietoinen mistä syistä sen tekee(esim: sosiaaliset syyt). Jos on tarkoitus olla voittamassa peliä on useimmiten järkevämpää miettiä mikä on kulloinkin parhaan prosentin lyönti.
Jos on oikeasti rehellinen itselleen, tietää omat rajoitteensa, omat lyöntikykynsä ja osaa suhteuttaa ne kulloiseenkin tilanteeseen, siinä vaiheessa tuo muiden ihmisten suhtautuminen asiaan alkaa vähenemään merkityksessään. Vielä jos on oikeasti rehellinen itselleen kaikessa tekemisessään, siis muussakin elämässä kuin biljardissa, alkaa ihmiselle kehittymään oikeasti sellainen terve itsetunto, joka kestää niitä kolhuja. Jos niitä kolhuja taas tulee liikaa, niin on aika alkaa miettimään onko nuo odotukset itsestä ihan kohdallaan.
Yksinään treenaamalla voi helposti asettaa, kohdistaa ja kehittää noita odotuksia. Siis biljardissa.
Vielä kerran yritän kiteyttää tuota, jos tuli yllä pikku huppelissa hieman vaikeasti ja ehkä hieman lyhyestikin;
eli olkaa rehellisiä itsellenne, älkää odottako itseltänne liikoja vaan sen verran mitä on realistisesti toteutettavissa. On helppo antaa itselleen anteeksi jos lyö kerran ohi lyönnin, mikä etukäteen menee ohi kuusi kertaa kymmenestä(eli onnistuu 4/10). Tuotakin voi sitten myöhemmin harjoitella ja nostaa sitä onnistumisprosenttia.
Ei vit... harmita ollenkaan niin paljon eikä mietitytä ollenkaan niin paljon muiden miettimiset(epäonnistumisen pelko), kun tietää mitä tekee ja hyväksyy tekemisensä seuraukset oikeassa suhteessa.
Mä luulin, että mulla ois ollut hyllyssä kirja-aineistoa tukemassa näitä juttuja, mutta en löytänyt. Taisi olla kirjastosta lainattua ja palautettua.
Niin ja vielä
p.s. Kaikillahan ei voi olla sukujuuret pohojammaalla. Helpottaa näitä itsetuntojuttuja joskus vähän liianki kans.
En jaksanut millään lukea noita kaikkia vastauksia(varmaan asiapitoisia) läpi, mutta sen verran selailin, että mun mielestä kaikki unohti sen tärkeimmän.
OLE REHELLINEN ITSELLESI.
Tuo pätee kaikkeen. Sun täytyy tiedostaa minkä prosentin lyönti on kyseessä ennenkuin hajotat itsetuntosi. Alkuperäinen otsikko oli EPÄONNISTUMISEN PELKO. Jos haluaa purkaa tuota epäonnistumisen pelkoa, niin mun mielestä tärkein lähtökohta on aloittaa olemalla rehellinen itselleen. Eli karkeasti sanottuna sun täytyy tiedostaa minkälaisen prosentin lyönti sulla on milloinkin teolla. Esimerkiksi, jos olet lyömässä jotain pitkää sokean kulman leikkuuta kynnestä kulmaan, niin et voi uskotella itsellesi, että kyllä mä tän teen kunhan vain uskon siihen. Se ei vaan ole tervettä. Se päinvastoin nakertaa tuota sun itsetuntoa, koska se suurimmaksi osaksi menee ohi kuin menee sisään(poislukien Mika ja muut hirmut). Täytyy siis hyväksyä, että se todennäköisesti menee ohi, siinä vaiheessa voi toki miettiä, että oisko mitään parempia vaihtoehtoja? Mutta joka tapauksessa jos päätyy hulluun hyökkäykseen, niin on hyvä olla tietoinen mistä syistä sen tekee(esim: sosiaaliset syyt). Jos on tarkoitus olla voittamassa peliä on useimmiten järkevämpää miettiä mikä on kulloinkin parhaan prosentin lyönti.
Jos on oikeasti rehellinen itselleen, tietää omat rajoitteensa, omat lyöntikykynsä ja osaa suhteuttaa ne kulloiseenkin tilanteeseen, siinä vaiheessa tuo muiden ihmisten suhtautuminen asiaan alkaa vähenemään merkityksessään. Vielä jos on oikeasti rehellinen itselleen kaikessa tekemisessään, siis muussakin elämässä kuin biljardissa, alkaa ihmiselle kehittymään oikeasti sellainen terve itsetunto, joka kestää niitä kolhuja. Jos niitä kolhuja taas tulee liikaa, niin on aika alkaa miettimään onko nuo odotukset itsestä ihan kohdallaan.
Yksinään treenaamalla voi helposti asettaa, kohdistaa ja kehittää noita odotuksia. Siis biljardissa.
Vielä kerran yritän kiteyttää tuota, jos tuli yllä pikku huppelissa hieman vaikeasti ja ehkä hieman lyhyestikin;
eli olkaa rehellisiä itsellenne, älkää odottako itseltänne liikoja vaan sen verran mitä on realistisesti toteutettavissa. On helppo antaa itselleen anteeksi jos lyö kerran ohi lyönnin, mikä etukäteen menee ohi kuusi kertaa kymmenestä(eli onnistuu 4/10). Tuotakin voi sitten myöhemmin harjoitella ja nostaa sitä onnistumisprosenttia.
Ei vit... harmita ollenkaan niin paljon eikä mietitytä ollenkaan niin paljon muiden miettimiset(epäonnistumisen pelko), kun tietää mitä tekee ja hyväksyy tekemisensä seuraukset oikeassa suhteessa.
Mä luulin, että mulla ois ollut hyllyssä kirja-aineistoa tukemassa näitä juttuja, mutta en löytänyt. Taisi olla kirjastosta lainattua ja palautettua.
Niin ja vielä
p.s. Kaikillahan ei voi olla sukujuuret pohojammaalla. Helpottaa näitä itsetuntojuttuja joskus vähän liianki kans.